TEKNOLOGIA JA MUUTOKSET KASVATUKSEN JA OPPIMISEN KENTÄLLÄ

maikki_blogImg

TEKNOLOGIA JA MUUTOKSET KASVATUKSEN JA OPPIMISEN KENTÄLLÄ

 

Tässä jokin aika sitten kävin vierailemassa yhdessä upeassa maamme johtavista oppimisalustan kehittämisyrityksistä. Oma ymmärrys kaikkeen teknologiaan ei aina riitä, mutta on vain luotettava niiden kehittäjiin ja testaajiin. Tänään ollaan suurten muutosten äärellä, joille on vaikea jarruja laittaa. Olin ihan sanaton ihmisten osaamisesta ja teknologian mahdollisuuksista auttaa ihmistä myös oman itsensä kehittämisessä ja löytämisessä. Olemme suomessa tässä asiassa pitkällä.

Reilun 30v varhaiskasvatustyöni aikana ehti tapahtua paljon muutoksia käytännöissä. Muutoksia, jotka joka kerran aiheuttivat pohdintaa ja tarveharkintaa. Mutta lapset ovat aina lapsia ja elävää materiaalia, joiden kanssa työskennellään. Tänään katson asiaa jo ikääntyneenä, mutta huomattavasti kokeneempana, laaja-alaisemmin ja monniammatillisesta näkökulmasta.  Vastustus on haluttomuutta muutokseen ja saa meidät toimimaan itsekkäästi. Kaikkea ei tarvitse vastustaa, mutta saa vastustaa. Mikä on sen hyöty, suhteessa tulevaisuuteen, joka on edessämme eikä takanamme? Olisiko järkevämpää kehittää omia taitoja muutosten keskellä niitä vastaanottavaisemmaksi?

”Ennen oli paljon paremmin”, kuulee usein sanottavan. Jo omien vanhempien ja isovanhempien suusta kuultiin nuo sanat. Mistä siis on kysymys? Kun kasvamme, kehitymme ja opimme uutta ja saamme oivalluksia, meidän aivoissa tapahtuu isoja asioita. Ne muodostuvat muistoiksi ja onnistumisiksi. Me kannamme niitä läpi elämän ikuisina ”hyvinä asioina”, joista emme tietenkään halua luopua eikä ole tarvekaan.  Tänään ymmärrän, että juuri ne onnistumiset ja positiiviset kokemukset uusissa asioissa saavat minussa hyvän kasvamaan ja luottamuksen omaan tulevaisuuteen rakentumaan. Ei sillä ole väliä, tuleeko se teknologian vai suoran kontaktin kautta. Molempia tarvitaan ja molemmilla on vaikutusta asioihin.

Kuulee usein ihmisten myös toteavan, että teknologia menee liian nopeasti eteenpäin ja että varhaiskasvatuksessakin on niin paljon uutta, ettei jaksa enää paneutua aina uusiin asioihin. Mutta niille lapsille, jotka tämän päivän varhaiskasvatuksen piirissä ovat, teknologia on arkea ja heidän kykynsä ottaa vastaan informaatiota sitä kautta on aivan erilainen kuin omani aikoinaan ja vielä nykyäänkin. Se on vähän sama asia kuin se, että asioiden ideointi ja innovoiminen lisää ideoita ja innovaatiota. Sen olen kokenut myös näin ikääntyneempänä.  Ikä ei ole este uusien asioiden ideoinnille ja vastaanotolle. Toisin sanoen, uuden teknologian, erilaisten ohjelmien ja menetelmien käyttö lisää niiden käyttöä ja hyödyntämistä arjessa ja keksimistä uusille käyttömahdollisuuksille. Menneeseen ei enää ole paluuta.

Olen ylpeä, että omassa maakunnassamme on kuntia, jotka rohkeasti ovat lähteneet viemään ja toteuttamaan teknologisia muutoksia ja muutoksia toimintamalleissa. Se ei ole helppoa ja se vaatii vuosia jalkautuakseen. Se vaatii ihmisiä, joilla on visio tulevasta ja jotka myös uskaltavat epäonnistua. Haaste on useinkin kentällä, jossa on totuttu rutiineihin ja vahvoihin auktoriteetteihin. Mutta aikuinen on aina aikuinen lapselle. Ennen tehtiin askartelutkin ”puolivalmiiksi” kaikille, josta lapset jatkoivat itse loppuun. Lapsi mallinsi aikuista. Nykyään aikuinen ottaa mallia lapsesta ja myös oppii lapselta. Aikuisen auktoriteetti ei kuitenkaan ole hävinnyt. Se on enemmänkin mahdollistunut yhdessä tekemiseksi ja vuorovaikutuksellisemmaksi. Aikuisen tehtävä varhaiskasvatuksessa on enemmänkin muuttunut oppaaksi ja rinnalla kulkijaksi, kuin pelkäksi valmiiksi malliksi. Koska mallintaminen on edelleen yksi tärkeimmistä oppimiskeinoista, on aikuisen kiinnitettävä huomiota siihen, mitä ja miten hän toimii eri tilanteissa. Jos aikuiset keskustelevat keskenään samalla, kun lapsi askartelee, lapsi ajattelee että aikuiset ”juttelevat taas noita aikuisten asioita”. Samaan asiaan lapsen vanhempi tulkitsee asiaa, että ”aikuiset vain keskustelee keskenään ja minun lapseni työskentelee yksin”. Molemmat ovat oikeassa, mutta molemmissa on kyse itselle tyypillisestä asiasta. Mitä siis olisi tehtävissä? Voisiko lapselta käydä kysymässä, haluaako hän työskennellä yksin vai haluaisiko, että aikuinen on mukana?  Usein lapsi haluaa ratkaista asian itsenäisesti, saadakseen onnistumisen ja oivaltamisen kokemuksen. Ammattitaitoinen kasvattaja tunnistaa tilanteen, kun lapsi tarvitsee tukea. Lapselle voi sanoa, että aikuinen on häntä varten ja voi tulla kysymään apua jos sitä tarvitsee. Näin molemmilla on ”sopimus” yhteistyöstä, eikä kummankaan tarvitse odottaa ja seurata tilannetta ympärillä. Jos lapselle on vaikeaa pyytää apua, voisiko hänelle antaa jonkun ääntä tuottavan lelun, kellon tms. jolla hän ilmaisee avun tarvetta?  

Lapsilta usein kysytään ”mikä sinusta tulee isona”? Kuinka siis suhtaudumme asiaan, jos lapsi tänään vastaa ”robotti”? Voisiko keskustelua viedäkin suuntaan, jossa jatketaan ”mitä se robotti osaa”? Lapsi voisi vielä piirtää tai rakentaa ”robottikuvan” itsestään. Luulen, että lapsen on helpompi vastata siihen, kuin siihen mitä hänestä itsestään odotetaan.  Lapsi mallintaa omaa sisäistä maailmaansa, arvojaan ja taitojaan hahmojen kautta.  Tänään aikuisen tehtävä onkin oppia analysoimaan ja tunnistamaan sitä dataa, jota saadaan teknologisista ratkaisuista ja menetelmistä. Näin ollen varhaiskasvattajille tulisi lisätä koulutusta havainnointiin ja analysointiin sekä niihin liittyvien ohjelmien hyödyntämiseen kasvatuksessa ja toiminnan suunnittelussa.

Tehtävä:

Jos olisit robotti, minkälainen robotti olisit? Missä toimisit ja mitä tehtäviä sinulla olisi?

 

-Maija-Riitta Hirvonen-